Kesällä sai päätöksensä riita, jossa pääasiana oli n. 1m€ korvausvaatimus, mutta josta asianosaisten yhteisen tahdon mukaisesti ensin käsiteltiin pelkästään väite velkojan puhevallan menetyksestä. Lyhyesti sanottuna kysymys oli reklamaatiosta.
Toimin itse aika paljon työssäni rakennushankkeiden osapuolten kitkapinnoissa. Yleiset sopimusehdot sisältävät melko selkeät määräykset siitä, milloin ja millä tavalla vaatimuksia on esitettävä, eikä reklamaatio-opeista tässä yhteydessä sen enempää.
Rakennushankkeen tilaaja oli ulkoistanut projektin ja siihen liittyvät tilaajan tehtävät ja velvoitteet konsultille. Itse urakasta tilaajalla oli tavalliseen tapaan sopimus urakoitsijan kanssa.
Urakoitsija reklamoi ja vaati korvauksia tilaajalta sillä perusteella, että tilaaja – käytännössä ko. konsultti – oli epäonnistunut ja laiminlyönyt velvoitteitaan tavalla, joka aiheutti n. 1m€ ylimääräiset ryntäys- ym. kulut. Konsultti oli läsnä vastaanottotarkastuksessa ja taloudellisessa loppuselvityksessä, joissa urakoitsijan vaatimuksensa esitti, eikä epäselvää tai riitaista ollut se, etteikö konsultti ollut tietoinen tilaajan edustajana suorittamaansa tehtävään kohdistuneesta urakoitsijan moitteesta ja sen perusteella esitetyistä vaatimuksista.
Urakoitsijan ja tilaajan välisessä oikeudenkäynnissä käräjä- ja hovioikeus hyväksyivät urakoitsijan väitteet ja vaatimukset. Hovioikeuden tuomion jälkeen korvausvelvolliseksi joutunut tilaaja esitti korvausvaatimuksensa konsultille. Sopimusehtojen ja yleisten oppienkin mukaan aivan liian myöhään.
Tässä puhevaltaa koskeneessa oikeudenkäynnissä oikeus arvioi tilaajan väitettä siitä, ettei erillinen reklamaatio konsulttia kohtaan aiemmassa vaiheessa ollut tarpeellinen, tai oli de facto toimitettu, koska konsultti oli saanut tiedon toimintaansa kohdistuneista moitteista ja niiden aiheuttamista taloudellisista menetyksistä samaan aikaan, kun urakoitsija konsultin menettelyyn liittyvät vaatimuksensa tilaajalle esitti.
Käräjäoikeus ei hyväksynyt tätä näkemystä, vaan totesi puhevallan menetetyksi myöhästyneen reklamaation seurauksena. Vaikka moni saattaa ajatella, että vastaus em. pähkinään oli selvä, Itä-Suomen hovioikeus kuitenkin antoi tilaajalle jatkokäsittelyluvan ja halusi asian ratkaistavakseen.
Hovioikeus vahvisti, että
”reklamaatiosäännösten tavoitteena on suojata velan vanhentumista koskevien säännösten tavoin sopimuksen toisen osapuolen luottamusta vallitseviin olosuhteisiin ja siihen, ettei tältä tulla vaatimaan suoritusta, kun reklamaatiota ei ole kohtuullisessa ajassa tehty”. Siksi konsultin tietoisuus toimintansa virheellisyydestä ilman tilaajan nimenomaista moitetta ei riittänyt.
Edelleen
” Käräjäoikeuden toteamin tavoin reklamaatio ei voi olla implisiittinen”
Kysymys reklamaatiosta tulee vastaan päivittäin, ja niin tärkeälle ja ratkaisevalle oikeudelliselle seikalle asetettavien vaatimusten täytyy olla selkeitä ja mahdollisimman yleispäteviä. Siksi oli hyvä, että kysymys reklamaatiosta jälleen kerran eteni hovioikeuteen asti.
Tekisi mieleni jatkaa kysymykseen vetoamistaakasta oikeudenkäynnissä. Pitäisikö vetoamistaakalle asettaa vastaavat yksilöinti- ja selkeysvaatimukset, jotka KKO ratkaisujen myötä on reklamaatiovelvollisuudelle onneksi luotu? Vai onko jo niin? Vai riittääkö implisiittinen oikeustosiseikkaan vetoaminen?
Jussi Kalliala
asianajaja, osakas