Työssä raataminen jaksamisen rajamailla taitaa olla aika monelle tuttua ainakin hetkittäin. Kukaan ei varmasti työelämään siirtyessään ja työpaikkoja vaihtaessaan sellaista tilaa tavoittele. Silti monet löytävät itsensä raatamasta yli kohtuuden. Kun itse olen koko asianajajaurani ollut yrittäjäosakasasemassa, omalta kohdaltani tiedän täsmälleen, miten ja miksi siihen tilanteeseen päädyn. Tiedän myös, miten sitä voi yrittää välttää. Minulla on mahdollisuus tekemiseeni ja olemiseeni vaikuttaa, ja siksi olen pääsääntöisesti tyytyväinen silloinkin, kun homma menee raatamiseksi. Syytän itseäni, ja itsekseen keskustelu on aina lyhyt mutta tulikivenkatkuinen.
Toinen juttu on sitten toimiston muu väki. Meitä on täällä 20 ja me osakkaat huomioimme muiden jaksamista ja tunnelmia. Ainakin itse luulemme niin. Pakotin itseni nyt vastaamaan rehellisesti:
Kuuntelemmeko henkilöstöä ja korjaammeko puutteet? Tarkastelemmeko resurssointia ja puutummeko ylilyönteihin – tässä yhteydessä liian suureen työmäärään ja -aikaan? Teemmekö työhyvinvointikyselyjä ja osallistammeko työyhteisön miettimään hyvää ja parempaa työ- ja keskustelukulttuuria?
Arvatkaa mitä? Rehellinen vastaukseni kaikkiin kysymyksiin on kyllä ja ei. Työyhteisömme on epämuodollinen ja uskaltaisin sanoa, toverillinenkin. Olemme kaikki olleet pitkään yhdessä ja uskon sen johtuvan siitä(kin), että me viihdymme työssämme ja keskenämme. Se saattaa hämätä. Käymme asioita läpi arjessa, henk.koht. palautekeskusteluissa ja ryhmäpalavereissa, joita molempia järjestämme luultavasti liian harvoin. Ehkä liikaa kuvittelemme, että arjessa asiat tulevat käsitellyiksi. Toimeksiannot jakautuvat joskus epätasaisesti ja joku kuormittuu liikaa ja joidenkin päivät pirstaloituvat toiveiden tornadoissa. Toisaalta pitkiä päiviä ja rupeamia voi tasoittaa vapaalla. Siinäkin olemme melko epämuodollisia. Keskustelukulttuurin minä koen avoimeksi, ja palaute tulee käsitystäni.
Silti, kaikkea tätä miettiessäni olen valmis myöntämään, että meidänkin toimintamme voisi olla järjestelmällisempää. Otammepa asiat puheeksi seuraavassa henkilöstöpalaverissa, jossa varmasti kuulen palautteen myös tästä kirjoituksestani.
Nuorten osalta ymmärrän ilman palavereitakin, että huonosti pohjustetut heti-kohta-valmis-vaatimukset ovat melkein aina paitsi tarpeettomia, myös kohtuuttomia. Varsinkin kun nuori luultavasti saa samanlaisia ”toiveita” useammalta asianajajalta ja joutuu luovimaan sekavien toiveiden sekamelskassa. Tätä yritämme asianajajien kesken koko ajan pitää mielessä, ja siinäkin voi varmasti parantaa.
Kaiken kaikkiaan raatamisilmiön poistaminen ei ole rakettitiedettä. Tiukkoja tilanteita ja jaksoja on kokonaan vaikea, ellei mahdoton välttää, mutta kuormittavan jatkumon voi. Työntekijöille täytyy antaa mahdollisuus pitää liian pitkät päivät vastaavasti vapaana, ja heille täytyy luoda luottamus siihen, että se ei ole pelkästään sallittua, vaan työnantajan nimenomainen toive. Heillä täytyy olla luottamus siihen, että asioista voi puhua ja niihin suhtaudutaan vakavasti ja ratkaisuhakuisesti. Ja tottakai, toimeksiantojen jakautumista on tarkkailtava, eikä asiakkaille pidä luvata liian tiukkoja aikatauluja.
Jussi Kalliala
asianajaja, osakas
Asianajotoimisto Susiluoto Oy on mukana Suomen Asianajajaliiton Oikeus jaksaa -kampanjassa.